Tavallisia tarinoita moninaisuudesta, moninaisia tarinoita tavallisuudesta

Kirjaa on jo kauan verrattu peiliin. Pohdittu, millaisia heijastuspintoja kirjat ja niiden henkilöt tarjoavat lapsille. Vertauskuva on hyödyllinen, erityisesti kun halutaan nostaa esille kirjaa samastumisen paikkana. Tässä lastenkirjoja sekä niiden valitsemista tarkastelevassa kirjoituksessa nostan esiin uusia kuvakirjoja ja niiden tarjoamia heijastuspintoja niin vähemmistöihin kuin enemmistöön kuuluville lapsille. Peili vertauskuvana nostaakin esille kysymyksen kaikenlaisten lasten näkymisestä.

Kuten aiemmat tutkimukset lastenkirjallisuudesta (esim. Botelho & Kabakow Rudman 2009) ovat osoittaneet, on lastenkirjallisuus tarjonnut ajoittain lapsilukijoille niin sanotusti vääristyneitä peilejä. Moninaisuuden, erityisesti etnisten vähemmistöjen tai esimerkiksi uskontojen kuvaamiseen on usein liittynyt toisten kulttuurien esittäminen kaukaisina, eksoottisina ja mystisinä. Toiseuttavat, siis eroja ja erilaisuutta arvottaen korostavat esitystavat, ovat osa kulttuurikuvastoamme ja näkyvät myös lastenkirjallisuudessa. Kulttuurien eroihin, erityisesti juuri etnisyyteen ja rodullistaviin jaotteluihin, liittyvät monikulttuurisuuden kuvaukset ovat nousseet lastenkirjallisuuden kriittisen tutkimuksen parissa esille Yhdysvalloissa jo 1960-luvulta lähtien. Suomalaisessa lastenkirjallisuuden tutkimuksessa on nostettu esille 2000-luvulta lähtien muun muassa lastenkirjallisuudessa tuotettua eroa länsimaiden ja muun maailman välillä, jaottelua ’meihin ja muihin’ sekä suomalaisten lastenkirjojen valkoista, keskiluokkaista ja eurooppakeskeistä lapsuuden kuvaamista (ks. esim. Rastas 2013; Oikarinen-Jabai 2009; Pesonen 2015).

Moninaisten lasten näkymisen ja kuulumisen tulisi olla osa nykypäivän lastenkirjallisuutta. Jokainen lapsi ansaitsee ja tarvitsee identiteettiään vahvistavan lukukokemuksen. Vaikka kielten, uskontojen, tai esimerkiksi perheiden moninaisuudesta onkin hiljalleen tullut osa myös suomalaista kirjallisuuskenttää, ei kirjoista yhä löydä vähemmistöihin määriteltyjä lapsia päähenkilöinä yhtä usein kuin valtakulttuuria edustavia lapsia. Kuitenkin 2010- ja 2020-lukujen kirjoista lapsilukijalle tarjoutuu yhä moninaisempia heijastumia moninaisesta suomalaisesta yhteiskunnasta. Kiinnostavaa ja arvokasta on, että päähenkilöiksi on uudessa kotimaisessa kuvakirjallisuudessa kuvattu yhä useammin monenlaisia lapsia.

Muistilista kirjoja hankkivalle aikuiselle

Tavallinen moninaisuus on selkeästi osa 2000-luvun suomalaista kuvakirjallisuutta. Kun moninaisuus esitetään tavallisena, mahdollistuu ihmisten ja heidän elämänsä kuvaaminen monimuotoisempana, ilman eksotisoivaa tai mystifioivaa katsetta. Samalla lukijoita voidaan myös rohkaista pohtimaan niin sanottuun normaaliin liittyviä käsityksiä ja rajoja.

Kaikki nykypäivänä julkaistu lastenkirjallisuus ei kuitenkaan käsittele moninaisuutta ilman eroja korostavia tai stereotypioita vahvistavia sisältöjä. Siksi kirjoja lainaavilla, ostavilla ja lukevilla aikuisilla onkin hyvä olla tietoa ja ymmärrystä moninaisuuden kuvaamiseen liittyvistä ongelmista ja haasteista. Lukemista valittaessa on hyvä kiinnittää huomiota niin henkilöihin kuin itse tarinan sisältöön. Kirjoja valitessa voi pohtia muun muassa seuraavia asioita (aiheesta tarkemmin Pesonen, 2018):

• Kuvataanko pää- tai sivuhenkilöitä stereotyyppisesti, tai vain yhden ominaisuuden, kuten ulkonäön kautta?
• Keillä tarinoissa on ääni, ja ketkä jäävät vain taustalle?
• Onko tarinoissa eroja ja erilaisuutta eksotisoivia ja/tai mystifioivia esitystapoja?

Seuraavaksi esiteltävät Päiväkoti Heippakamu, Tuikku- ja Yökettu-sarjat ovat loistavia esimerkkejä uusista lastenkirjoista, joissa ei osoitella tai alleviivata eroja tai erilaisuutta. Näissä kirjoissa niin lasten kuin aikuisten identiteetit näyttäytyvät moninaisina, muuttuvina, mutta myös ristiriitaisina. Sarjat tuovat esille moninaisuutta etnisyyden, kansalaisuuden, kielen, sukupuolen ja kyvykkyyden näkökulmista, kuitenkaan korostamatta vähemmistöjen erilaisuutta. Tavallisen ja erilaisen rajat piirtyvät uudestaan, kun moninaisuuden esitystavoissa ei tehdä jakoa normaaliin ja epänormaaliin.

Mikä onkaan tavallista, mikä erilaista?

Tuikun tärkeä tehtävä (Lestelä) aloitti vuonna 2019 Tuikusta kertovan kirjasarjan. Tarinan päähenkilö on päiväkoti-ikäinen Tuikku. Päiväkodissa tulee riita hyvän ystävän, Oivan kanssa. Rumat sanat painavat Tuikkua, mutta onneksi äiti ymmärtää tilanteen, ja Tuikku ja äiti lähtevät yhdessä pyytämään anteeksi. Tarinan keskiössä ovat ystävyys ja kaveritaidot. Lapsille melko tavallinen riitatilanne, ja siitä seurannut paha mieli, mahdollistaa toisen asemaan asettumisen. Tuikun perhe ei edusta tyypillistä ydinperhettä, vaan Tuikku asuu äidin kanssa Suomessa, ja isä asuu Nigeriassa. Tuikku pitää isään yhteyttä puhelimella, ja yhdessä he puhuvat joruban kielellä.

Tuikku -sarjan toinen osa, Tuikku ja pimeän mörkö (Lestelä, 2020) käsittelee toista hyvin yleistä päiväkoti-ikäisen lapsen elämää koskettavaa aihetta: nukkumaan menoa ja sen haasteita.  Tuikku ei millään haluaisi vielä nukkumaan, ja keksiikin monenlaisia tapoja viivästyttää iltapuuhia. Niin ystävyydestä ja kaveritaidoista kuin nukkumaan menostakin on tehty monia lastenkirjoja. Merkityksellistä Tuikku-sarjassa on kuitenkin se, että Tuikun kaltaisia hahmoja, eli vaaleaihoisesta, -hiuksisesta ja sinisilmäisestä poikkeavia lapsia ei ole usein esitetty suomalaisissa lasten kuvakirjoissa, ainakaan päähenkilöinä. Tuikku-kirjojen kirjoittaja ja kuvittaja Johanna Lestelä on sanonut, että kun hän itse oli lapsi ja nuori, hän joutui pohtimaan identiteettikysymyksiä aivan yksin. Tuikku-kirjat tarjoavatkin lapsilukijoille samastumispintaa hyvin arkisten ja tavallisten asioiden käsittelyyn, mutta samalla tuovat esiin moninaisuutta niin etnisyyden, kielten kuin perhemuotojen myötä – kuitenkaan asettamatta erilaisuutta tarinan keskiöön.

Tuikku -sarja tarjoaa moninaisuuden näkökulmasta mutkattoman esitystavan myös sukupuoleen. Tuikun sukupuolta ei sanoiteta tai muutoinkaan esitetä binäärisesti joko tyttönä tai poikana. Tämä neutraali tapa kuvata päähenkilön sukupuolta tarjoaa samastumismahdollisuuden yhä useammille lapsilukijoille. Tuikku-sarja onkin oivallinen esimerkki kuvakirjoista, joissa kuvaamalla tavallista moninaisuutta pystytään samalla haastamaan jaottelu erilaisesta ja poikkeavasta suhteessa niin sanottuun normaaliin. Tuikku ja alla esitelty Isabella Päiväkoti Heippakamu -sarjasta (Salmi & Warsta, 2018) tuovat moninaisuuden tavalliseksi osaksi tarinaa. Vähemmistöjen kuvauksissa ei ole eksotisoivaa ja holhoavaa näkökulmaa, joka aiempina vuosikymmeninä oli hyvinkin yleinen monikulttuurisuutta käsittelevissä lastenkirjoissa.

Päiväkoti Heippakamu -sarjan aloitti vuonna 2016 julkaistu Päiväkoti Heippakamu – Rebekan rapupäivä. Sarjassa, joka sisältää jo neljä osaa, kuvataan arkea päiväkodissa, ja jokaisen kirjan päähenkilönä on aina eri lapsi. Sarjan on kirjoittanut Veera Salmi ja kuvittanut Elina Warsta. Heippakamun päiväkotiryhmä on kokonaisuudessaan hyvin moninainen, niin kielen, etnisyyden, iän, sukupuolen, osaamisen kuin myös esimerkiksi kyvykkyyden näkökulmista. Rebekan lisäksi päähenkilöiksi ovat päässeet Pablo (Päiväkoti Heippakamu – Pablo ja heiluvat hampaat, 2017), Isabella (Päiväkoti Heippakamu – Isabella ja tuikkiva tyttö, 2018) sekä uusimpana Hung (Päiväkoti Heippakamu – Hung ja pantteripako, 2020). Sarjassa moninaisuus on tavallinen osa lapsiryhmää, heidän perheitään ja päiväkodin henkilöstöä.

Vaikka jokainen Päiväkoti Heippakamun päähenkilöistä tarjoaakin kiinnostavia mahdollisuuksia moninaisen yhteiskunnan heijastumien tarkasteluun, nostan keskiöön tässä kuitenkin Isabellan, johon tutustutaan paremmin osassa Päiväkoti Heippakamu – Isabella ja tuikkiva tyttö (Salmi & Warsta 2018). Isabellan päivästä erikoisen tekee sen, että päiväkotiin saapuu uusi lapsi, Stella. Stella saa kaikkien huomion, mikä harmittaa Isabellaa. Saadakseen huomiota Isabella heittäytyy hupsuksi, ja esittää ettei osaa pukea itse vaatteita päälle ollenkaan. Rivien välistä voi lukea, kuinka Isabella kuitenkin tarvitsee ajoittain myös oikeasti apua ja tukea hienomotoriikkaa vaativissa asioissa. Isabellan sormet eivät aina meinaa avautua nyrkistä, ja esimerkiksi hanskan käteen saaminen on vaikeaa.

Isabellan perheestä kerrotaan yhden sivun verran, jolloin käy ilmi, että isä ajaa taksia ja äiti on työssä, jossa tarvitaan tietokonetta. Lisäksi perheeseen kuuluu Isabellan isoveli Maikol. ’Taksi Linkreen päivää’, huikkaa isä kuvassa. Nimen, isän ammatin, sekä Isabellan ulkonäön pohjalta voisi, osittain stereotypioihin pohjautuen, tulkita Isabellan olevan romaniperheestä, mutta tarinassa ei kuitenkaan missään kohtaa käytetä termiä romani. Tämä onkin Heippakamussa hienoa moninaisuuden kuvaamista. Isabella, kuten ei kukaan ryhmän lapsista, ole ’erilainen’, tai määrity ulkopuoliseksi vähemmistöön määrittelyn takia.

Romanitaustaisia lapsia on yhä hyvin vähän lastenkirjoissa. Joitakin poikkeuksia löytyy: Yökettu-sarjassa päähenkilö on romaniperheen lapsi Mira. Ensimmäisessä osassa Mitä sait säkkiisi, Yökettu? (2009) Mira on juuri aloittanut koulun, kun taas Minne matka, Yökettu? (2011) kertoo perheen matkasta Ruotsiin.  Kirjat ovat kirjoittaneet Helena Blomerus, Satu Blomerus ja Helena Korpela, ja kuvitus on Irmeli Matilaisen. Yökettu-sarjassa perheen vanhemmat pukeutuvat perinteisiin romaniasuihin, ja myös itse tarinat sisältävät romanikulttuurin kuvausta. Miraa tai muita hänen perheensä jäseniä ei kuitenkaan nosteta esille tai kuvata ainoastaan romanitaustan myötä, vaan tarinan keskiössä on muut aiheet. Yökettu-sarja ei siis päädy tietokirjaksi romaneista, vaan Mira esitetään päähenkilönä kuten kuka tahansa lapsi.

Isabella ja Mira ovat molemmat keskeisiä toimijoita, ja onkin tärkeää, että heitä kuvataan kuten valtakulttuuriin kuuluvia lapsia, oman persoonan sekä vahvuuksien, pelkojen ja kuvitelmien kautta. Yökettu-sarjasta lapsi, niin romanitaustainen kuin myös kuka tahansa muukin, voi oppia romanikulttuurista, mutta kirjoissa on kuitenkin selkeästi pyritty esittämään romanikulttuuri tavallisena elämäntapana, ilman erilaisuuden korostamista.

Kirjoittaja Jaana Pesonen on kasvatustieteiden tohtori ja yliopistonlehtori Helsingin yliopiston Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Hän on tutkinut moninaisuuden representaatiota suomalaisessa lastenkirjallisuudessa.

Jutun kuva: Tapani Romppainen

Lähteet

• Blomerus, H., Blomerus, S. Korpela, H. & Matilainen, I. (2009) Mitä sait säkkiisi, Yökettu? Pieni Karhu.
• Blomerus, H., Blomerus, S. Korpela, H. & Matilainen, I. (2011) Minne matka, Yökettu? Pieni Karhu.
• Botelho, M J. & Kabakow Rudman, M. (2009) Critical Multicultural Analysis of Children’s Literature. Routledge, New York.
• Lestelä, J. (2020) Tuikku ja pimeän mörkö. Otava.
• Lestelä, J. (2019) Tuikun tärkeä tehtävä. Otava.
• Oikarinen-Jabai, H. (2009) Mona’s and Sona’s imagined landscapes. Teoksessa Drillsma-Milgrom, B.  &  Kirstinä,  L.  (toim.)  Metamorphoses  in  children’s  literature.  Turku, Enostone.
• Pesonen, J. (2018). Lastenkirjallisuus normeja vahvistamassa ja haastamassa. Teoksessa Laukkanen, A., Miettinen, S., Elonheimo, A-M., Ojala, H. & Saresma, T (toim.) Feministisen pedagogiikan ABC – Opas ohjaajille ja opettajille: 140-152.
• Pesonen, J. (2015) Multiculturalism as a Challenge in Contemporary Finnish Picturebooks – Reimagining sociocultural categories. Doctoral dissertation, Faculty of Education, University of Oulu. Luettavissa: http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1020-9
• Rastas, A. (2013) Alille, Ainolle, Fatimalle ja Villelle: Suomalainen lapsilukija afrikkalaisten diasporasta.  Teoksessa Rastas, A.  (toim.)  Kaikille lapsille: Lastenkirjallisuus liikkuvassa, monikulttuurisessa maailmassa.  Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• Salmi, V. & Warsta, E. (2020) Päiväkoti Heippakamu – Hung ja pantteripako. Otava
• Salmi, V. & Warsta, E. (2018) Päiväkoti Heippakamu – Isabella ja tuikkiva tyttö. Otava
• Salmi, V. & Warsta, E. (2017) Päiväkoti Heippakamu – Pablo ja heiluvat hampaat. Otava
• Salmi, V. & Warsta, E. (2016) Päiväkoti Heippakamu – Rebekan rapupäivä. Otava