Vihollinen vai
liittolainen?

Juha Itkonen

Nykyään kaikki taistelut ovat taisteluita puhelinta vastaan. Näin sanoi minulle parikymppinen nuori nainen, diginatiiveiksi kutsutun sukupolven täysverinen edustaja. Puhelin oli antanut hänelle paljon: ystäviä, rakkautta, ammatillista menestystäkin.

Työssään hän käytti sosiaalista mediaa taitavasti hyödykseen. Kuitenkin hän piti itseään puhelinriippuvaisena. Hän ei tuntenut hallitsevansa modernia viestintäteknologiaa, päinvastoin – jos hän ei pitänyt varaansa, teknologia hallitsi häntä.

Kokemus on tunnistettava. Käsi sydämelle: kuinka monen ajankäyttö ja arkiset tavat eivät ole muuttuneet viimeisten kymmenen vuoden aikana? Kuinka moni kirjojen parissa kasvanut ei ole kokenut kirjoihin tarttumisen ja ennen kaikkea niihin syventymisen olevan työläämpää kuin aiemmin? Miksi lapset eivät lue, me kysymme, vaikka yhtä hyvin voisimme kysyä, miksi he lukisivat. En tiedä, olisinko itsekään 80-luvulla lukenut Vihreitä variksia, jos olisin kanniskellut taskussani alkeellisen elektroniikkapelin sijasta teräväpiirtotelevisiota ja ällistyttävän tehokasta tietokonetta.

Toisaalta puhelimen demonisointikin on järjetöntä. Vielä älyttömämpää on lasten ja nuorten syyllistäminen: hehän eivät ole valinneet syntymänsä ajankohtaa eivätkä hallitse maailmaa, jossa kasvavat aikuisiksi. Heidän käyttämänsä riippuvuutta aiheuttavat applikaatiot ovat nykyisten aikuisten täysin tietoisesti sellaisiksi suunnittelemia. Aina ennen kuin säntää repimään lapseltaan kännykkää kädestä on syytä muistaa tämä tosiasia, hengähtää hetki ja vilkaista ehkä myös peiliin. Elänkö niin kuin opetan? Luenko enää edes itse?

Jos ja kun lapset ja nuoret halutaan saada lukemaan, puhelinta tuskin kannattaa ajatella vihollisenaan vaan miettiä enemmänkin uuden toimintaympäristön teksteille ja lukemiselle tarjoamia mahdollisuuksia. Foorumiltammekin toivotaan ehdotuksia nimenomaan monipuolisen lukutaidon edistämiseksi, ei vain konsteja, joilla saadaan lapset lukemaan kaunokirjallisuutta paperilta.

En itsekään pidä lukualustaa merkityksellisenä. Fyysisellä kirjalla on monia viehättäviä ominaisuuksia, jotka tutkimusten mukaan miellyttävät myös nuoria sukupolvia. Kirja toisen ihmisen käsissä kertoo, että hän lukee, ja mainostaa näin ollen vaikkapa raitiovaunussa sekä lukemista että yksittäisiä kirjoja. Luen kuitenkin kirjoja säännöllisesti myös tabletilla, toisinaan kännykälläkin, eikä muoto vaikuta mainittavasti sisällölliseen kokemukseen. Digitaalinen kirja kulkee kaikkialla mukana, ja siinä on omat kiistattomat etunsa.

En myöskään oleta, että kaikki lapset ja nuoret, vaikkapa oma 13-vuotias esikoiseni, innostuisivat kaunokirjallisuudesta niin kuin minä. Niin rikkaita ja palkitsevia kuin kuvitteelliset maailmat parhaimmillaan ovatkin, fiktion maailmaan heittäytyminen vaatii myös jonkin sellaisen kynnyksen ylittämistä, joka joillekin saattaa olla ylipääsemätön. Luontevampaa saattaa olla lukea vaikkapa lehti- tai blogitekstejä, tietokirjallisuutta oman mielenkiintonsa kohteista tai ihailemiensa julkkisten elämäkertoja.

Mutta jos muoto tai tyylilaji eivät ole olennaista, mikä sitten on? Ehkä juuri se, mihin nykymaailma ei kannusta sen paremmin lapsia kun aikuisiakaan: keskittyminen.

Lukemisen mahdollinen nautinto on tekstin äärelle asettumisessa ja sen myötä huomaamatta tapahtuvassa rauhoittumisessa. Lukiessa mieli ei välttämättä tyynny, luettavasta riippuen se saattaa jopa kiihtyä, mutta joka tapauksessa ajatukset kohdistuvat vain tähän yhteen asiaan, rajattuun viipaleeseen rajattomasta todellisuudesta. Merkitykset avautuvat ja syvenevät. Maailma saa mielen. Levottomuus hellittää. Riittävä lukutaito helpottaa menestymistä yhteiskunnassa ja työelämässä, mutta sen haluaisi jokaiselle suomalaiselle myös siksi, että tällaiset palkitsevat kokemukset olisivat kaikille mahdollisia.

Itsensä kanssa oleminen ei tarkoita, että lukemisen olisi oltava yksinäistä. Erityisesti lapset ja nuoret haluavat tehdä sitä mitä kaveritkin tekevät, kokea asioita yhdessä. Monien kouluikäisten silmissä lukeminen näyttäytyy antisosiaalisena ja eristäytyvänä.

Juuri tämän mielikuvan murtamisessa puhelin voi kuitenkin olla avuksi. Nimenomaan puhelinten ansiosta lukukokemusten ja -suositusten jakaminen on helppoa ja nopeaa. Pidemmällä tähtäimellä on mahdollista kuvitella aivan uudenlainen, yhteisöllinen lukukulttuuri, jossa tekstien moninaisuus kukoistaa ja lukuinto on korkeammalla kuin koskaan.

Jaksanko uskoa siihen? En aina. Aivan niin kuin parikymppinen keskustelukumppaninikin, joudun ajoittain syvän pessimismin valtaan ja tunnen käyväni toivotonta taistelua ylivoimaista vihollista vastaan. Mutta toivoa on, aina. Maailma on, jos mahdollista, entistäkin ihmeellisempi. Emmeköhän me tulevaisuudessakin lue.

Kirjoittaja on kirjailija ja Lukutaitofoorumin (2017-2018) puheenjohtaja

 

”Kuinka moni kirjojen parissa kasvanut ei ole kokenut kirjoihin tarttumisen ja ennen kaikkea niihin syventymisen olevan työläämpää kuin aiemmin? ”